Jokainen meistä kohtaa elämässään vastoinkäymisiä, mutta se kuinka niistä päästään tasapainoon vaihtelee suuresti. Jokainen taipuu, mutta kaikki eivät katkea. Mistä syntyy kyky joustaa, painua kasaan ja kimmahtaa jälleen kokonaiseksi, omaksi itsekseen? Resilienssi eli selviytymiskykyisyys on juuri nyt paljon pinnalla oleva käsite, jolla tarkoitetaan joustavuutta elämän pienissä ja suurissa vastoinkäymisissä.
Nykyään keskustellaan paljon siitä, että kouluissa ja päiväkodeissakin tulisi oppia mielenterveystaitoja. Olisi tärkeää tehdä enemmän vaikuttavaa ja ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Järjestöt ja myös EU:n ohjelmat peräänkuuluttavat resilienssin opettamista lapsille ja nuorille. Resilienssin kehittymisen jo nuorena, nähdään suojaavan myöhemmin elämässä kriisien ja vastoinkäymisten aikana. Resilienssin kasvattamisella tähdätään tulevaisuudessa jopa myönteiseen kansanterveydelliseen kehitykseen.
Aihe on tärkeä, mutta mielenterveytensä kanssa kamppailevan näkökulmasta voi tuntua joskus siltä, että tuossa on jälleen uusi vaatimus, joka jokaisen pitäisi täyttää. Elämän vastoinkäymiset kriisit, työttömyys, masennus, avioero ja moni muu vaikeus ja niistä haavoittuminen voidaan näin laittaa yksilön vajavaisuuden piikkiin. Joustavuuden peräänkuuluttaminen tuntuu kipeältä silloin kun sitä ei kerta kaikkiaan enää ole.
Resilienssiä ei synnytetä käden käänteessä, silloin kun sitä eniten tarvitaan, vaan se muovautuu elämän kokemusten myötä asenteeksi ja toimintamalliksi useiden kasvua tukevien tekijöiden tuloksena. Oman resilienssin kehittymiseen ei juurikaan itse voi vaikuttaa lapsuudessa ja nuoruudessa, vaan asenteet ja toimintatavat omaksutaan kotoa, päiväkodista, opettajilta ja lähipiiriltä.
Myönteiset mallit, turvalliset olot, kannustus ja rohkaisu ovat avainasemassa lapsen resilienssin kehittymisessä. Selviytymistaidot ja selviytyjän taidot vakiintuvat osaksi persoonallisuutta kun lapsen kanssa keskustellaan kokemuksista ja jaetaan iloisia sekä haastavia vaiheita.
Loputon eetos joustavuudesta voi tuntua kohtuuttomalta. On hyvä muistaa, että on myös ihan ok olla osaamatta taipua. Joskus kamelin selkä todella katkeaa ja voimavarat ovat lopussa. Silloin on tärkeää osata pyytää apua. Jos se tuntuu vaikealta, on tärkeää, että lähipiirissä huomataan avuntarve. Avun pyytäminen on tärkeä selviytymistä palveleva kyky, jota kannattaa harjoitella.
Resilienssistä puhutaan yksilön ominaisuutena, mutta joustavuus, ja selviytymiskykyisyys ovat myös toimivan yhteisön ominaisuuksia, jotka ylläpitävät luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. On arvokasta voida tuntea elävänsä yhteisössä, jossa välitämme toisistamme niin, että jos minulle sattuu jotain, voin luottaa siihen, että saan apua. Tunnetta vahvistaa oman lähipiirin lisäksi myös turvallinen yhteiskunta ja esimerkiksi matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut.
Usein tilanne helpottaa kun uskaltaudumme puhumaan omista raskaista kokemuksistamme. Huomaamme, että muut ovat kokeneet samaa ja jopa suurempia vastoinkäymisiä kuin me itse. Ymmärrämme, että on luonnollista reagoida ahdistumalla ylivoimaisen raskaaseen elämänvaiheeseen. Ei ole tarkotus, että menetykset ja iskut tulisi kestää taipumatta tai säröilemättä.
Hyvä, toimiva resilienssi ei tarkoita vahvuuteen sairastumista. Selviytymisen eetokseenkin voi sairastua, jos se viedään äärimmäisyyksiin. Tällöin taustalla voi piillä tunne siitä, että on aivan yksin. Supervahva selviytyjä on oppinut uskomaan, että on turva tulee vain itsestä, itse on pärjättävä vaikka läpi harmaan kiven. Silloin selviytymiskyky voi kääntyä heikkoudeksi.
Vahvan selviytyjän ei pidä jättää itseään yksin vaan on opittava pysähtymään tarkasetelemaan tilannettaan. Kyky tunnistaa ja tunnustaa oma avun tarve sekä ymmärrys pyytää apua, ovat tärkeitä resilienssin peruskiviä. Näitä taitoja harjoittelemalla voi vahvistaa omaa resilienssiään läpi elämän.
-Kirsi Pihlaja